12. helmi, 2018

Surun monet kasvot

Suru koskettaa meitä jokaista jossain elämänvaiheessa. Yhden luona se vierailee kerran, toisen luona useasti, jonkun kotiin se tekee pesän.

Mitä on suru? Miten pitää surra? Onko oikeaa tapaa olemassa?

Jollekin suru on kipeä möykky sydänalassa. Se särkee ja kipuilee, se painaa. Se on aina läsnä, tekipä mitä tahansa. Yön pimeinä tunteina se lähettää lonkeroitaan aina pidemmälle ja pidemmälle tukahduttaen kaiken elämän tieltään. Se vie ruokahalun ja tahdon elää. Se rakentaa mustan paksun seinän tämän päivän ja huomisen väliin peittäen kaiken valon.

Suru on myös vihaa lähtenyttä kohtaan. Miten toinen kehtasikin lähteä ja jättää yksin. Miten hän saattoikin lähteä juuri nyt, kun häntä olisi niin tarvittu. Itsekästä lähteä yksin.

Suru voi olla syyttämistä ja syyllisen etsintää. 'Miksi' on usein lausuttu sana. Miksi näin kävi ja kenen syy se oli. Usein syyttää itseään. 'Mitä tein väärin? Mitä jätin tekemättä tai sanomatta tai huomaamatta.' Muistinko koskaan sanoa, että rakastin?

Suru myös vääristää muistoja. Muistot kirkastuvat ja saavat kultareunat tai kauneinkin muisto värjääntyy mustaan. Ihmisen mieli on mutkikas paikka. Mieli koettaa korjata sen, mihin keho ei pysty. Suru tuntuu fyysisenä kipuna, jota mieli koettaa parantaa.

Surulla on monet kasvot. Jokaisen suru on yhtä arvokas ja jokaisen tapa surra on yhtä oikein.

Suru ei välttämättä katoa koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Siitä tulee ystävä, rinnalla kulkija. Surun kohtaamiseen ja tapahtuneen käsittelemiseen voit saada apua ja voimavaroja mentaalivalmennuksesta. Rentoutumalla saat levätä hetken ja löydät mielestäsi uusia voimavaroja tuleviin päiviin ja asian käsittelemiseen. Mielestäsi voit löytää myös armon itsellesi ja lähteneelle.

 

'Lensi lintu valkoinen siiveniskuin hiljaisin. Kutsun kuuli, mukaan nouti, valoon saattoi väsyneen.'